Vauva-arki on vienyt mennessään ja blogiin en ole ehtinyt mitään kirjoitella. Päivisin on aina niin paljon kaikkea tekemistä ja se aika, jolloin en tee omia juttujani, menee vauvaa hoitaessa. Tämä on ihan uutta minulle, sillä tähän asti minulla ei muuta ole ollutkaan, kun omaa aikaa. Toisaalta en kaipaa omaa aikaa ollenkaan, minusta on vallan ihanaa viettää aikaa vauvan kanssa.

Kerroin jo aikaisemmin, että blogin jatko on mietinnässä. Joka tapauksessa en aio blogia minnekään hävittää, vaan se saa jäädä tänne omaksi päiväkirjakseni, jota voin sitten joskus pojalle näyttää. Mikäli ehdin, niin saatan jonkun jutun joskus kirjoittaa, mutta en ota blogin päivittämisestä mitään painetta itselleni. Nyt keskityn täysillä tähän uuteen elämääni.

Vauva on aivan ihana pikkumies, joka on vienyt sydämeni ihan täysin. En olisi etukäteen osannut edes haaveilla siitä, kuinka suuria tunteita tuo pikkuinen minussa herättääkään. Hormooneilla varmasti on vielä näppinsä pelissä, mutta kyllä tällä äidillä on tippa linssissä melko herkästi nykyään. Ja se ei suinkaan tarkoita, että jokin olisi hullusti. Silmäkulma kostuu jo pelkästä ajatuksesta tuota pientä ihmistä kohtaan. Välillä tuntuu, että sydän ihan pakahtuu, kun pitelen häntä sylissäni ja näen hänen tyytyväisen ilmeensä. Toisaalta taas sydän särkyy, kun joudun kuuntelemaan lohdutonta itkua, jonka syytä en tiedä enkä osaa toista auttaa mitenkään muuten, kun heijaamalla sylissä. Se itku tuntuu niin kamalan pahalta itsestä ja varsinkin öisin se saa kyyneleet virtaamaan.

Kauhulla odotan ensi viikkoa, kun Mies lähtee takaisin töihin. Kuinka ihmeessä me täällä pärjäämme ilman Miestä. Miestä, joka on ollut suuri apu näinä ensi viikkoina, joka on ruokkinut ja hoitanut koiran ja välillä minutkin, joka on herännyt valvomaan kanssani öisin, joka on hoitanut poikaa varmoin ottein ja joka ennen kaikkea on ollut meidän perheen järkkymätön peruskallio. Peruskallio, johon olen voinut joka tilanteessa luottaa ja nojata, kun itsellä on ollut hieman heikompia hetkiä. Nyt joudun sitten pärjäämään päivät kotona pojan ja koiran kanssa ja koittaa saada pidettyä meidät kaikki hengissä iltaan asti, jolloin Mies tulee ottamaan tilanteen haltuunsa.

Pääkoppa tuntuu vielä olevan ihan sekaisin tästä kaikesta ja järkevää tekstiä ei tahdo syntyä sitten millään. Kaikkinensa täytyy todeta, että olen nauttinut äitinä olemisesta ihan täysillä. Tämä on vaan niin parasta aikaa. Rakastan koko sydämestäni pientä poikaani ja Miestäni. Miestä vielä entistäkin enemmän, jos se ylipäätään on mahdollista. Tunteikasta aikaa eletään ja siitä nautitaan ja uusia asioita opitaan koko ajan.

Mikäli minulla on joku päivä aikaa, niin tulen kirjoittamaan meidän arjesta juttua tänne. Siitä, kuinka meillä sujuu... nukkumisesta, syömisestä ja masuvaivoista.

T: Yksi äitiyteen höyrähtänyt <3