Saisinkohan mä tässä välissä jonkunlaista synnytystarinaa aikaiseksi. Tuntuu, että vasta eilenhän mä puhisin suppareiden kanssa synnärillä ja siitä on kuitenkin jo kohta kolme viikkoa aikaa. Kamalan äkkiä menny aika.

Eli perjantaina 10.2 bongasin ensimmäisen kerran limatulppaa ja sitä sitten vuoteli pikkuhiljaa koko illan. Yöllä aloin tuntea ensin menkkamaista jomotusta alamahalla ja aika pian jomotus oli jo sitä luokkaa, että piti hieman alkaa miettimään, oisko ne suppareita. 01.30 katsoin ekan kerran kelloa ja aloin laskemaan supistusten välejä. Makoilin sängyssä ja mies kuorsasi tyytyväisenä vieressä. 02.00 oli tullut jo kolme supistusta aikalailla 10 minuutin väleillä. Herätin miehen. Mies muistaa varmasti loppu ikänsä, kun herätin hänet. Olin kuulemma oikein iloisella äänellä kysynyt, arvaa mitä? ja sanonut sitten, että taitaa olla supistuksia ja tulee 10 minuutin välein. Mies yritti vielä jatkaa unia ja käski muakin nukkumaan. Noh... yritä siinä nukkua, kun supistelee ja ne jo joltain tuntuivatkin. En siis saanut unta noissa väleissä ollenkaan, mies kyllä nukkui munkin puolesta. Jossain vaiheessa sitten alkoi tuntumaan jo pikkuisen ikävämmälle eikä mieskään enään kunnolla saanut unta, kun puhisin siinä vieressä ja vaadin hieromaan selkää välillä. Mulla supparit tuntuivat ainoastaan alamahassa, mutta hierominen sai ajatuksia vähän muualle ja rentoutti jonkun verran. Makasin aika pitkään sängyssä ja jossain vaiheessa aamulla oli pakko nousta syömään ja muutenkin jaloittelemaan. Istuskelin jumppapallon päällä keittiön pöydän ääressä ja surffailin netissä. Supistuksia koitin helpottaa keinuttelemalla lantiota tuossa pallon päällä. Ei oikein auttanut, mutta ei nyt niin kamalan pahakaan ollut.

Olin edellisenä päivänä leiponut hyydykekakkua ja meille oli tulossa äitini miehensä kanssa kakkukahville lauantaina, joten koristelin sitten vielä kakkua siinä päivällä. Iltapäivällä joskus yhden maissa vieraat tulivat ja keiteltiin siinä kahvit ja syötiin kakkua. Supistuksia tuli koko ajan melko säännöllisesti sen 10 minuutin välein. Muutama hieman pidempikin väli oli ja ajattelin, ettei tässä vielä välttämättä olla ihan hetkeen menossa minnekään. Vieraiden lähdettyä kelloteltiin edelleen supistuksia ja ruettiin laskemaan niiden kestoakin. Siinä vaiheessa supistuksia tuli edelleen n. 7-10 minuutin välein ja kestot olivat 45-60 sekunnin luokkaa. Mies rupesi jo puhelemaan, että kohta varmaan pitäisi lähteä näytille. Minä olin ihan, että katotaan nyt vielä tässä kotona ja mennään sitten vasta illemmalla. Pian supistukset alkoivat kuitenkin olemaan jo aika mojovan tuntuisia ja mies huolestui entisestään, että eikö jo mentäisi. Yritin makoilla sängyssä vielä ja jakelin sieltä miehelle ohjeita, mitä sairaalaan pitäisi vielä ottaa mukaan. Mies keräili kamppeita ja koiralle piti huolehtia omat juttunsa mukaan, kun oli menossa äidilleni hoitoon. Sängyssä ei ollut hyvä olla, joten siirryin takaisin keittiöön jumppapallon päälle. Jumppapallon päällä istuminen alkoi tuntumaan jo hieman hankalalta, koska aika kovaa painetta tuntui alapäässä. (tässä vaiheessa en tajunnut, että se oli vauvan pää, joka painoi lantiossa.) Päätettiin, että nyt lähdetään käymään siellä synnärillä, koska aloin jo olemaan suhteellisen kipeä, ja mies oli sitä mieltä, että mennään.  Ruoka ei ollut maistunut kunnolla koko päivänä, eikä kyllä oikeastaan ollut nälkäkään. Silti oli semmoinen olo, että pakko saada jotain suolaista syötävää päiväkahvien vastapainoksi. Mies teki meille leivät ja minä istuin edelleen jumppapallon päällä, puhisin ja söin ja söin ja puhisin. Syötiin leivät äkkiä nassuun ja sen jälkeen aloimme tekemään lähtöä. Kello oli tässä vaiheessa vajaa 16.00. Ajattiin äitini luokse ensin viemään koira ja sieltä pääsimme lähtemään 16.10 kohti sairaalaa.

Matkalla sairaalaan supistuksia tuli 10 minuutin välein ja kyllä ne selvästi aika ikäviltä tuntuivat. Kaikki töyssyt supistusten aikaan tuntuivat tosi pahoilta, mutta muuten autossa oli ihan hyvä istua takamuksen lämmitin täysillä koko matkan. Onneksi matkaa oli vain puolisen tuntia. Saavuimme synnärille ennen viittä ja siinä kohtaa tuntui supistuksissa olevan pieni tauko. Tai ainakin pääsin ihan hyvin kävelemään kamalan piiiiitkän käytävän synnyttäjien vastaanottoon. Vastaanotossa soitimme kelloa ja pian meitä tultiin hakemaan käytävästä. Sanoin vastaanottavalle kätilölle, että tämä haluaa syntyä nyt. Pääsimme heti käyrille huoneeseen. Kätilö viritteli anturit mahan ympärille ja kytki minut niihin laitteisiin, mistä näkee vauvan sydänkäyrän ja oman supistuskäyrän. Kätilö neuvoi miehelle, mistä näkee supistusten välien keston ja jätti sitten meidät hetkeksi siihen kahdestaan, koska hänellä oli toinenkin äiti siellä käyrillä. Supistuksia piirtyi käyrille tasaiseen tahtiin ja koneen lukemat pyörivät niiden aikana 30-35 välillä. Mies osasi hienosti tulkita käyrää ja osasi myös varoittaa minua, että kohta taas sattuu. Pystyin kuitenkin makaamaan kyljelläni sängyllä ihan hyvin, vaikka aika napakan tuntuisia supistukset jo olivatkin. Muistan sanoneeni miehelle, että ne koneen lukemat muuttuu pahimmillaan vielä tuonne 80-100 välille, että miltäköhän ne supistukset sitten oikein tuntuu.

Jossain hieman 17.00 jälkeen kätilö tuli takaisin ja tarkasti käyrät. Vauvan sydänkäyrässä olisi saanut olla enemmän vaihtelua, mutta supistuksia oli ihan kivasti piirtynyt käyrään. Muistaakseni kätilön mielestä niiden kesto olisi saanut olla hieman pidempi. Sitten olikin sisätutkimuksen vuoro ja mun piti kääntyä selälleen. Kätilö tarkasti tilanteen ja se mitä hän sanoi, oli pudottaa minut sängystä. Kanava hävinnyt kokonaan, pehmeät reunat jäljellä ja 3-4cm auki, kalvorakkula pullottaa. Oltiin kaikki vähän yllättyneitä tilanteesta. Itse en osannut sanoa, muuta kuin OHO! Eipä siinä sitten muuta, kun suoraan saliin vaan. Kätilö toi minulle sairaalan vaatteet päälle ja auttoi niiden pukemisessa ja pakkasi omat vaatteeni säilöön. Mies meni viemään tässä vaiheessa autoa parkkihalliin ja hakemaan autosta meidän sairaalakasseja.

Puoli kuuden aikaan päästiin sitten saliin. Siellä meitä oli vastassa yhdeltä tarkistuskerralta tuttu nuori kätilö ja nuori kätilöopiskelija. Olin todella ilahtunut siitä, että tämä Maija, oli meidän kätilönä. Olimme jo aikaisemmin kotona puhuneet miehen kanssa siitä, kuinka mukava se kätilö olikaan ja oltiin heti samalla aaltopituudella molemmat hänen kanssaan. Myös opiskelija osoittautui todella mukavaksi ja osaavaksi tapaukseksi. Salissa istuskelin keinutuolissa ja minulle viriteltiin taas käyrät paikoilleen. Esittelin omat synnytystoiveeni kätilölle ja juttelimme niistä. Hän totesi niiden olevan varsin realistiset ja olisin saanut mennä ammeeseen heti, mutta en halunnut sinne vielä… jos ollenkaan. Maija kysyi olinko saanut peräruisketta ja haluaisinko sen. En ollut sitä saanut ja kyllä halusin sen, koska olin kärsinyt ummetuksesta jo kauan ja halusin sillä koittaa helpottaa oloani. Eikä tarvitsisi sitten ponnistusvaiheessa pelätä paskovansa pöydälle. Minusta sen ruiskeen laitto ei ollut yhtään niin epämiellyttävää, kun olin kuvitellut. Ei se nyt mikään ihana kokemus ollut, mutta ainakin se helpotti oloa, vaikka jouduin käymään vessassa useamman kerran tyhjennyksellä eikä se pöntöllä istuminen supistusten aikana kovin kivaa ollutkaan.

18.30 olin 5cm auki. Vauvan sykkeet olivat aika korkealla (170-190) joten minulta mitattiin kuume. Lämpöä olikin pikkuisen 37.4 joten pääteltiin vauvan korkeiden sykkeiden johtuvan tuosta lämpöilystä. Koska halusin epiduraalin, niin minua alettiin jo valmistelemaan sitä varten ja tippa laitettiin valmiiksi toiseen käteen. Sitä kautta sain lääkettä, joka alensi lämpöä. Maija kävi tilaamassa anestesiälääkärin, joka valitettavasti oli kiinni toisessa toimenpiteessä ja sain kuulla, että joutuisin odottelemaan epiduraalin saamista. Kukaan ei tässä vaiheessa tiennyt, kuinka kauan. Supistuksia tuli kolmen minuutin välein ja olo alkoi olla jo aavistuksen tuskainen. Paras oli vain maata sängyllä kyljellään miehen ja Elinan hieroessa selkää. Lämpöpusseja kokeiltiin myös, muttei niistä juurikaan apua ollut. Hieronnastakaan ei varsinaista apua ollut, mutta kosketus jotenkin rauhoitti mieltä ja tuntui muutenkin ihan mukavalta. Koitin vaan pysyä mahdollisimman rentona ja rauhallisena ja hengitellä supistuksia pois. Sain jatkuvasti kehuja kätilöiltä, kuinka reipas ja rauhallinen olin, vaikka selvästi aloin jo olla kipeä. 19.00 olin 6cm auki. Tässä vaiheessa päätettiin tilata gynekologi laittamaan kohdunkaulan puudute, mutta sitä ennen vauvan päästä otettaisiin mikroverinäytteet korkean sykkeen vuoksi. Gynekologi puhkaisi kalvot 19.45 ja vauvan päähän laitettiin pinni. Tämä vaihe oli kaikista inhottavin, koska jouduin makaamaan selälläni jalat levällään, jotta gynekologi sai kaikki tarvittavat toimenpiteet tehtyä ja supistuksia tuli edelleen n. 3 minuutin välein ja ne tuntuivat jo tosi inhottavilta. Taisin tässä kohtaa jo olla sitä mieltä, että en kohta enää jaksa ja kyselin sen epiduraalin perään. Maija oli käynyt jo useampaankin kertaan sitä pyytelemässä, mutta eihän sille mitään voinut, kun anestesialääkäri oli edelleen varattuna.

20.00 olin sitten 7,5cm auki ja päätettiin laittaa kohdunkaulan puudute siinä samalla, kun gynekologi oli paikalla. Puudutteen laitto ei tuntunut oikeastaan miltään, mutta ei se kyllä tehonnutkaan ollenkaan. Samaan syssyyn laitettiin sokerilientä tipan kautta tippumaan, koska en ollut koko päivänä kunnolla syönyt mitään. Muutaman supistuksen ajan kerkesin kuulostelemaan tuntemuksia puudutteen laiton jälkeen, kun vihdoista viimein 20.30 pelastava enkelini anestesialääkäri saapui paikalle. Tähän asti olin pärjännyt juuri ja juuri ilman mitään muita kivunlievityksiä. Heti alussa tein selväksi, että en halua ilokaasua kokeilla ja sitä ei minulle sitten tyrkytettykään. Jossain vaiheessa Maija kyllä kerran kysyi, että haluanko kokeilla, mutta kieltäydyin siitä silloinkin. Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään, vaikka toki tunsin pientä painetta selässä. Puudutteen laiton jälkeen taisin tuntea vielä pari supistusta ja sen jälkeen kaikki kivut olivat tiessään. Ah, mikä taivas ja helpotus. Sain vihdoin ottaa ihan rennosti sängyllä ja keskittyä vain rentoutumaan. Vauvan sykkeetkin alkoivat tasaantua normaalille tasolle eikä verikokeissakaan ollut mitään poikkeavaa. Ilmeisesti korkea syke oli vain johtunut minun lämpöilystä, johon auttoi se tipan kautta saamani lääke.

Kätilöillä alkoi olla vuoronvaihto lähellä ja 21.15 olin 8cm auki. Jossain vaiheessa minut myös katetroitiin, koska en saanut enää nousta vessaan epiduraalin laiton jälkeen. Katetrointikaan ei tuntunut oikeastaan ollenkaan, ainoastaan vessahätä hävisi. Anestesialääkäri kävi vielä kyselemässä vointia ja jalkojen tuntoa. Jaloissa pelasi tunto oikein hyvin koko ajan. 21.30 sain kipupumpun, jonka kautta puudutetta tippui koko ajan tasaiseen tahtiin.

22.00 vaihtui kätilö. Uusi kätilö vaikutti ensin todella viralliselta ja hieman vanhanaikaiselta täti-ihmiseltä. Juteltiin hänenkin kanssaan hieman toiveistani ja synnytyksen kulusta siihen asti. Inkeri osoittautui napakaksi ja asiansa osaavaksi kätilöksi ja tulimme ihan hyvin juttuun hänenkin kanssaan. Koska minulla ei ollut mitään kipuja, vain painetta alapäässä, saimme miehen kanssa jäädä kahdestaan odottelemaan avautumista. Inkeri meinasi, että siinä saattaa vielä hyvinkin kestää pari tuntia ja käski ottamaan rauhallisesti. Juttelimme miehen kanssa niitä näitä ja hilkulla oli nukahtaminenkin. Pian alkoi kuitenkin paineen tunne olla jo hitusen enemmän epämukavaa ja jouduin supistusten aikana keskittymään tuon paineen tunteen hallitsemiseen. Kovin kauaa ei mennyt, kun alkoi jo tuntumaan ponnistamisen tarvetta. Tuo ponnistuksen tarve yllätti minut ihan sata-nolla. Niin voimakasta se oli, enkä pystynyt estämään kroppaani ponnistamasta. Miehelle sanoinkin, että välillä tulee semmoinen olo, että kroppa vaan ihan itsestään ponnistaa eikä sitä pysty estämään. Tässä vaiheessa mies sitten auttoi minut toiselle kyljelleni sänkyyn. Hetken aikaa mietiskelimme, että pitäisikö soittaa kelloa, että kätilö tulisi paikalle, vai odotettaisiinko rauhassa vielä. Pelkäsin ponnistavani liian aikaisin, koska en pystynyt kroppaani estämäänkään, joten soitin kätilön paikalle. Kerroin hänelle, että ponnistuttaa ja sitten tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Inkeri totesi, ettei ole ihmekään jos ponnistuttaa, tämä on täysin auki. Kello oli tässä vaiheessa 22.45. Ei siinä avautumisessa sitten mennytkään niin kamalan kauaa.

Ponnistamisen aloitin ensin harjoittelemalla kyljelläni ihan omaan tahtiin. Ohjeeksi sain vetää keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistaa niin kauan, kun jaksaisin, sitten nopeasti uudestaan keuhkot täyteen ilmaa ja uusi pitkä ponnistus. Sain ponnistella ihan omaan tahtiini kyljellään sängyllä. Tässä vaiheessa muistan huokailleeni ja tuskailleeni, että stiisus mitä hommaa, en ikinä kykene tähän. Mies ja Inkeri kannustivat koko ajan ja kertoivat, että ihan taatusti kykenen ja enhän minä muutakaan voinut, kun ponnistaa. Kroppa ponnisti ihan itsestään, ei sitä ponnistamisen tarvetta vaan kyennyt millään ohittamaankaan.

23.00 laitettiin omien supistusten lisäksi oksitosiinitippa voimistamaan loppuja supistuksia. Tässä vaiheessa käännyin puoli-istuvaan asentoon ja epiduraalitippa otettiin pois. Sain uusia ohjeita ponnistukseen. Piti ottaa jaloista polvien takaa kiinni, vetää keuhkot täyteen ilmaa, leuka rintaan ja ponnistaa kuin suurta kakkaa ponnistaisi. Inkeri kannusti tosi hyvin ja neuvoi hengityksessä ja asennossa. Mies piteli kylmää pyyhettä otsallani ja auttoi pitämällä kättä pääni takana aina ponnistuksen aikana. Tuossa asennossa oli yllättävän hyvä ponnistella, kun sängyn pääty oli nostettu tarpeeksi pystyyn. Minun olisi pitänyt jaksaa ponnistaa kolme kertaa yhden supistuksen aikana, mutta en millään jaksanut ja sitten ponnistamisen tarvekin kerkesi aina loppua ennen, kun olin saanut uudestaan ilmaa keuhkoihin. Väliliha puudutettiin ennen vauvan pään syntymistä ja Inkeri leikkasi myös välilihan. Välilihan leikkaamista en huomannut ollenkaan. Kuulin kyllä, että kätilö jotain välineitään kilisytteli, mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Alun perin olin toivonut, ettei välilihaa leikattaisi muuta, kun pakon edessä. Mutta siis, kun en sen leikkaamista huomannut, ei se myöskään minua häirinnyt. Jatkoin vain kiltisti ponnistamista ja pian Inkeri sanoikin, että vauvan pää syntyi juuri, henkäise hetki. En tuntenut pään syntymistä ollenkaan, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna varsin kummalliselta. Ilmeisesti puudutteet toimivat tosi hyvin. Pään syntymän jälkeen piti vielä jaksaa ponnistaa hartiat ulos. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistin kaikin voimin. En oikeastaan ehtinyt edes kunnolla ponnistaa loppuun saakka, kun kätilö käski lopettaa ponnistamisen. Tunsin kuinka vauva vain solahti ulos, ihanaa pieni poikamme oli vihdoin syntynyt. En kerennyt kysymään, onko vauva kunnossa, kun poju jo parkaisi ensimmäisen kerran ja pienen kuivauksen jälkeen sain hänet heti syliini.

Voi sitä tunnetta, siinä hän nyt on, meidän kauan toivomamme pieni poika. Olo oli helpottunut ja onnellinen ja myös liikuttunut, varsinkin sen jälkeen kun huomasin miehen liikutuksen. Saimme rauhassa ihastella pikkuista ja minulta kyseltiin, haluaisinko hänet heti paidan alle vai, vasta pesun jälkeen. Poika laitettiin heti hetkeksi paitani alle lämpimään ja sen jälkeen mies pääsisi häntä kylvettämään ja punnitsemaan. Inkeri alkoi valmistella minua paikkausoperaatioon ja mies lähti toisen kätilön kanssa vauvaa hoitamaan. Salissa ei ollut toimivaa vaakaa, joten he menivät jonnekin toiseen huoneeseen vauvaa punnitsemaan. Jännityksellä jäin odottamaan tietoja pikkumiehen mitoista.

Kyselin Inkeriltä tuliko pahoja taisteluvaurioita, ja hän siinä vaiheessa kertoi leikanneensa välilihan. Olisi kuulemma muuten revennyt ja ponnistusvaihekin olisi saattanut kestää vielä puolisen tuntia kauemmin. Vauvalla oli ollut napanuorakin kerran kaulan ympäri, joten ihan hyvä vaan, että väliliha leikattiin. Sain hyvät puudutukset vielä ennen tikkien laittoa. Tikkien laittaminen kesti jonkin aikaa, kun niitä kolmeen kerrokseen tuli, mutta ei sekään pahemmin sattunut puudutuksen ansiosta. Muita vaurioita ei tullut. Vain ihan pienen pieni nirhauma toiselle puolelle häpyhuuleen. Jossain vaiheessa mies tuli takaisin ja saimme Inkerin kanssa arvailla vauvan painoa. Inkeri veikkasi 4010g ja minä 4200g. Molemmat veikkasimme pieleen. Vauva painoi 3900g ja mittaa oli 52,5cm. Juuri sopivan kokoinen pikkumies meille.

Paikkauksen jälkeen sain mennä suihkuun, jos vaan pystyisin. Olo oli kieltämättä hieman heikko, mutta sain käytyä ihan itse suihkussa sen verran, että huuhtelin itseni ja sain puhtaat vaatteet päälleni. Tämän jälkeen saimme syötävää miehen kanssa. Nälkä olikin jo hirmuinen, kun ei koko päivänä ollut kunnolla ruoka maistunut ja synnytyksen aikana join vain mehua.

Sitten pitikin alkaa keräilemään tavaroita ja valmistautumaan osastolle lähtöön. Sinne pääsin oikein pyörätuoli kyydillä vauva sylissä. Mies kipitti kaikkien kassiemme kanssa perässä pitkän matkan, kun osasto oli evakossa jossain huitsin kuikassa. Mies ei saanut tulla osaston aulaa pidemmälle, vaan hänet passitettiin nukkumaan. Minut ja vauva kärrättiin huoneeseen odottelemaan yöhoitajaa, jonka kanssa saisin käydä läpi osaston toimintaa ja sopia vauvan hoidosta.

Kaiken kaikkiaan synnytys meni oikein hienosti ja minulle jäi siitä todella hyvä ja positiivinen mieli. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta onneksi olin avoimin mielin liikenteessä. Tekisin sen kaiken uudestaan ihan koska vaan. Ja palkinto kaikesta 9kk kärsimyksestä, odotuksesta ja synnytyksestä on kyllä maailman ihanin <3