Aika harvakseltaan joudan enään täällä käymään, joten julistan blogin tauolle. Saatan ehtiessäni käydä kirjoittelemassa kuulumisia, enkä missään nimessä poista blogia täältä. Olemme kuitenkin virallisesti tauolla.

Mukavaa kevättä kaikille, jotka täällä käy lukemassa juttujani! Palataan asiaan...

Minä olen rakastunut! <3 Olen niin suunnattoman rakastunut pieneen ihanaan poikaani! Sydän pakahtuu onnesta ja rakkaudesta, kun katselen häntä ja saan pidellä häntä sylissäni. Sydämeni särkyy, kun välillä joudun kuuntelemaan hänen itkuaan enkä osaa auttaa toisen olon parantamisessa muuten, kun pitämällä sylissä.

Äidinrakkaus, se on kyllä jotain niin maagista ja sellaista, jota ei etukäteen osannut edes kuvitella. Se ei syttynyt heti synnytyssalissa, mutta hyvin pian kuitenkin sitten osastolla ollessa kyllä. Synnytyssalissa tunne oli lähinnä helpottunut, kun kuulin pojan ensi parkaisun ja sain hänet syliini. Välitön suojeluvaisto kyllä iski heti, mutta varsinainen äidinrakkaus vasta hieman myöhemmin.

Muistan, kuinka pelkäsin etukäteen sitä, että lapsi vie minulta sen rakkauden, jota tunnen Miestä kohtaan. Kaikki aina sanoivat, että äidinrakkaus on se rakkauksista suurin ja oma lapsi on se, joka on aina etusijalla. Silloin vielä ajattelin niin, etten koskaan halua ketään Miehen ja minun rakkauden väliin. Haluan rakastaa koko sydämestäni Miestäni ja olla hänelle hyvä vaimo, vaikka samaan aikaan olisinkin äiti. Ajattelin aina niin, että ensin ollaan Me ja sitten vasta lapset. Ja oi kuinka väärässä olinkaan. Ainakin tällä hetkellä tuo pieni tuhiseva käärö, on se tärkein. Tokikaan rakkauteni Miestä kohtaan ei ole muuttunut miksikään, tai ei ainakaan ole vähentynyt. Rakastan häntä nyt enemmän, kun koskaan aikaisemmin ja sydämeni pakahtuu onnesta, kun katselen "poikiani" yhdessä.

Kyllä se vaan niin menee, että äidinrakkaus ylittää kaiken. Se on ihan erilaista rakkautta, mitä naisen ja miehen välinen rakkaus on, mutta on se vaan jotain niin suurta ja ihmeellistä. Samaa on sanonut Mieskin, hänen rakkautensa poikaamme kohtaan mahtaa olla ihan yhtä suurta, kuin tämä maaginen äidinrakkauskin. Se on sitä vanhemman rakkautta omaa lasta kohtaan.

Kyllä tämä vanhemmuus on vaan ihana asia. Ikinä en tätä vaihtaisi mihinkään. En voisi olla enään yhtään onnellisempi, mitä nyt olen saadessani olla äiti. Kumpa voisin olla kotiäiti niin kauan, kun se meistä kaikista hyvältä tuntuu. Harmi vain, ettemme satu olemaan miljonäärejä ja jollain olisi elettäväkin. Onneksi äitiyslomaa on vielä monta kuukautta jäljellä ja toisaalta ei minulla sitä työpaikkaakaan ole, joten ainakin toistaiseksi saan olla juuri sitä, mitä haluankin. Äiti!

Imetys: Ihana asia, mutta niin pirun vaikeaa välillä.

Joskus kauan ennen raskautta, ja vielä raskauden alkuvaiheessakin, kuvittelin imetyksen olevan helppoa, nopeaa ja yksinkertaista -tissi suuhun tyyppistä toimintaa, mutta eihän se ihan niin sitten mennytkään. Raskausaikana lueskelin juttuja imetyksestä ja ihmettelin kaikkia mahdollsia siihen käytettäviä apuvälineitä. Uusia termejä oli jokaisessa kirjoituksessa, oli rintakumia, maidonkerääjää, rintapumppua, suihkutissiä ym. ja niiden olemassa olosta olin ollut täysin tietämätön. Onneksi luin kuitenkin noita juttuja etukäteen, niin ei kaikki ole tullut ihan puskista. Tiesin, että imetyksessä voi olla omat haasteensa ja niin on meilläkin.

Sairaalassa ollessa imetin poikaa aina, kun vaan hän ilmaisi nälkäänsä. Pojalla oli hyvä imuote, mutta en itse tiennyt ollenkaan, tuleeko maitoa ollenkaan. En tuntenut oliko maito noussut rintoihin vai ei ja olin kovin epävarma vauvan maidon saannista. Muutamana yönä jouduin turvautumaan korvikkeeseen, koska vauva selvästi oli nälkäinen ja itse olin niin väsynyt, etten olisi mitenkään jaksanut imettää puolen tunnin välein. Lisäksi vauvan itku oli niin sydäntä särkevää, etten vaan hormoonihuuruissani kyennyt sitä kuuntelemaan. Hieman varmuutta maidon tuloon antoi, kun yhtenä päivänä kävin lypsämässä maitoa ja sain kasaan viidessä minuutissa/ tissi yhteensä kasaan 40ml maitoa, mikä hoitajan mielestä oli tosi hyvin siinä vaiheessa.

Ensimmäisenä iltana kotona annoimme myös korviketta pojalle varmuuden vuoksi, ettei vaan raukka olisi nälissään. Sen jälkeen meillä on menty lähes täysin rintaruokinnalla. Poitsu syö päivällä keskimäärin 2-3 tunnin välein ja yöllä saattaa olla yksi hieman pidempi syöttöväli, jolloin nukutaan 4-5 tuntia putkeen.

Aluksi poika imi rinnanpäät rakkuloille ja imetys oli aika tuskaisaa välillä. En osannut alkuunkaan kuvitella, kuinka valtaisa imuvoima noin pienellä ihmisellä voi olla. Lansinoh-voide oli pelastukseni, kun rasvailin rintoja ahkeraan niin kunnollisia haavoja ei päässyt tulemaan ollenkaan ja rakkulat paranivat suhteellisen nopeasti. Ensimmäinen isompi vastoinkäyminen oli heti kotiutumista seuraavalla viikolla, kun minulle iski ilmeisesti alkava rintatulehdus. Rinnat pukkasivat ihan täyteen maitoa ollen aivan kivikovat, todella arat ja kuumottavat ja sen lisäksi minulle nousi 38 asteen kuume. Soitin päivystykseen ja langan päähän sattui kätilö, jolta sain hyvät kotihoito-ohjeet. Ensin menin kuumaan suihkuun, jossa suihkuttelin rintoja varmaan 10-15 minuuttia. Sen jälkeen lypsin rinnat tyhjäksi maidosta ja sain kasaan ennätykselliset 3dl maitoa yhteensä! Lopuksi pidin vielä 3 tuntia kaalinlehtihaudetta rinnoilla ja otin panadolia särkylääkkeeksi. Illan aikana kuume laski eikä sen jälkeen moista ole enään ollut. Yhtenä päivänä hieman lämpöä nosteli, mutta silloinkin tyhjensin rintoja pumppaamalla.

Nyt, melkein kuukausi synnytyksestä, maidon tulo on jo sen verran tasaantunut, ettei rinnat enään pukkaa ihan täyteen maitoa. Maitoa kyllä tulee hieman yli tarpeiden edelleenkin, mutta tilanne on hallinnassa. Poika syö pääasiassa pelkästään rintaa ja saa aika tehokkaasti tyhjennettyä rintoja. Imuote on edelleen hyvä, mutta valitettavasti mahavaivat ja suihkutissit hieman häiritsevät meidän ruokailuja. Poikaa alkaa kiukuttaa tissillä kovin helposti ja luultavasti se johtuu siitä, että maitoa suihkuaa liian nopealla tahdilla. Tästä puolestaan aiheutuu hotkimista ja ilman nielemistä, mikä aiheuttaa sitten vauvalle kamalia ilmavaivoja. Pienoinen noidankehä on saatu aikaiseksi. Nyt muutamana päivänä olen kesken syötön valutellut ylimääräistä ympäriinsä suihkuavaa maitoa harsoon välillä ja antanut sitten pojan taas imeä. Muutamana iltana ollaan myös kokeiltu lypsää maitoa ja antaa sitten iltamaidot pullosta. Ja kuinkas ollakkaan... joka ilta ollaan saatu hyvät ja pitkät (n. 5 tunnin) unet, loppu yön olen sitten imettänyt ihan normaalisti, kun on heräillyt syömään. Ja päivisin mennään ihan täysin rintaruokinnalla ellei sitten itsellä ole jotain menoja. Korviketta emme ole antaneet enään ollenkaan. Mitä sitä turhia, kun omaakin maitoa on yli tarpeen.

Imettäminen on tuntunut todella luonnolliselta ja ihanalta ja haluaisin kovasti, että pääsisimme tällä imetystaipaleellamme vielä pitkälle. Välillä olo on tosi turhautunut ja itkua on väännetty puolin ja toisin. Harmia äidille aiheuttaa toisen kiukkuaminen rinnalla, kun aina ei syytä tiedä ja näkee, että toinen hamuaa koko ajan lisää. Sitten kuitenkaan ei mene, kun muutama imu ja kiukku alkaa taas. Kyllä siinä koitellaan äidin sydäntä, varsinkin väsyneenä yöaikaan. Mutta toisaalta sitten en hyvät kerrat ja pojan tyytyväinen ilme auttavat jaksamaan ja yrittämään aina uudestaan ja uudestaan. Niinä kertoina sydän pakahtuu onnesta ja rakkaudesta <3. Onneksi Mies on ollut myös mahtavana tukena näiden vaikeuksien kanssa. Hän on ojennellut harsoja, pessyt ja steriloinut pulloja, kasannut lypsykonetta, röyhtäyttänyt poikaa, valvonut kanssani öisin ja ennen kaikkea ollut tuki ja turva minulle. Kyllä sekin jo auttaa jaksamaan pitkälle.

Haluaisin jatkaa imetystä ainakin siihen suositeltuun puolen vuoden ikään ja mahdollisesti osittain sen jälkeenkin. Olen kuitenkin (ainakin tällä hetkellä) sitä mieltä, että en kovin isoa lasta enään halua imettää, mutta tuon asian suhteen mieli voi hyvinkin ajan kuluessa muuttua. Nyt vaan nautiskelen näistä ihanista imetyshetkistä pienen rakkaan poikani kanssa.

Vauva-arki on vienyt mennessään ja blogiin en ole ehtinyt mitään kirjoitella. Päivisin on aina niin paljon kaikkea tekemistä ja se aika, jolloin en tee omia juttujani, menee vauvaa hoitaessa. Tämä on ihan uutta minulle, sillä tähän asti minulla ei muuta ole ollutkaan, kun omaa aikaa. Toisaalta en kaipaa omaa aikaa ollenkaan, minusta on vallan ihanaa viettää aikaa vauvan kanssa.

Kerroin jo aikaisemmin, että blogin jatko on mietinnässä. Joka tapauksessa en aio blogia minnekään hävittää, vaan se saa jäädä tänne omaksi päiväkirjakseni, jota voin sitten joskus pojalle näyttää. Mikäli ehdin, niin saatan jonkun jutun joskus kirjoittaa, mutta en ota blogin päivittämisestä mitään painetta itselleni. Nyt keskityn täysillä tähän uuteen elämääni.

Vauva on aivan ihana pikkumies, joka on vienyt sydämeni ihan täysin. En olisi etukäteen osannut edes haaveilla siitä, kuinka suuria tunteita tuo pikkuinen minussa herättääkään. Hormooneilla varmasti on vielä näppinsä pelissä, mutta kyllä tällä äidillä on tippa linssissä melko herkästi nykyään. Ja se ei suinkaan tarkoita, että jokin olisi hullusti. Silmäkulma kostuu jo pelkästä ajatuksesta tuota pientä ihmistä kohtaan. Välillä tuntuu, että sydän ihan pakahtuu, kun pitelen häntä sylissäni ja näen hänen tyytyväisen ilmeensä. Toisaalta taas sydän särkyy, kun joudun kuuntelemaan lohdutonta itkua, jonka syytä en tiedä enkä osaa toista auttaa mitenkään muuten, kun heijaamalla sylissä. Se itku tuntuu niin kamalan pahalta itsestä ja varsinkin öisin se saa kyyneleet virtaamaan.

Kauhulla odotan ensi viikkoa, kun Mies lähtee takaisin töihin. Kuinka ihmeessä me täällä pärjäämme ilman Miestä. Miestä, joka on ollut suuri apu näinä ensi viikkoina, joka on ruokkinut ja hoitanut koiran ja välillä minutkin, joka on herännyt valvomaan kanssani öisin, joka on hoitanut poikaa varmoin ottein ja joka ennen kaikkea on ollut meidän perheen järkkymätön peruskallio. Peruskallio, johon olen voinut joka tilanteessa luottaa ja nojata, kun itsellä on ollut hieman heikompia hetkiä. Nyt joudun sitten pärjäämään päivät kotona pojan ja koiran kanssa ja koittaa saada pidettyä meidät kaikki hengissä iltaan asti, jolloin Mies tulee ottamaan tilanteen haltuunsa.

Pääkoppa tuntuu vielä olevan ihan sekaisin tästä kaikesta ja järkevää tekstiä ei tahdo syntyä sitten millään. Kaikkinensa täytyy todeta, että olen nauttinut äitinä olemisesta ihan täysillä. Tämä on vaan niin parasta aikaa. Rakastan koko sydämestäni pientä poikaani ja Miestäni. Miestä vielä entistäkin enemmän, jos se ylipäätään on mahdollista. Tunteikasta aikaa eletään ja siitä nautitaan ja uusia asioita opitaan koko ajan.

Mikäli minulla on joku päivä aikaa, niin tulen kirjoittamaan meidän arjesta juttua tänne. Siitä, kuinka meillä sujuu... nukkumisesta, syömisestä ja masuvaivoista.

T: Yksi äitiyteen höyrähtänyt <3

Saisinkohan mä tässä välissä jonkunlaista synnytystarinaa aikaiseksi. Tuntuu, että vasta eilenhän mä puhisin suppareiden kanssa synnärillä ja siitä on kuitenkin jo kohta kolme viikkoa aikaa. Kamalan äkkiä menny aika.

Eli perjantaina 10.2 bongasin ensimmäisen kerran limatulppaa ja sitä sitten vuoteli pikkuhiljaa koko illan. Yöllä aloin tuntea ensin menkkamaista jomotusta alamahalla ja aika pian jomotus oli jo sitä luokkaa, että piti hieman alkaa miettimään, oisko ne suppareita. 01.30 katsoin ekan kerran kelloa ja aloin laskemaan supistusten välejä. Makoilin sängyssä ja mies kuorsasi tyytyväisenä vieressä. 02.00 oli tullut jo kolme supistusta aikalailla 10 minuutin väleillä. Herätin miehen. Mies muistaa varmasti loppu ikänsä, kun herätin hänet. Olin kuulemma oikein iloisella äänellä kysynyt, arvaa mitä? ja sanonut sitten, että taitaa olla supistuksia ja tulee 10 minuutin välein. Mies yritti vielä jatkaa unia ja käski muakin nukkumaan. Noh... yritä siinä nukkua, kun supistelee ja ne jo joltain tuntuivatkin. En siis saanut unta noissa väleissä ollenkaan, mies kyllä nukkui munkin puolesta. Jossain vaiheessa sitten alkoi tuntumaan jo pikkuisen ikävämmälle eikä mieskään enään kunnolla saanut unta, kun puhisin siinä vieressä ja vaadin hieromaan selkää välillä. Mulla supparit tuntuivat ainoastaan alamahassa, mutta hierominen sai ajatuksia vähän muualle ja rentoutti jonkun verran. Makasin aika pitkään sängyssä ja jossain vaiheessa aamulla oli pakko nousta syömään ja muutenkin jaloittelemaan. Istuskelin jumppapallon päällä keittiön pöydän ääressä ja surffailin netissä. Supistuksia koitin helpottaa keinuttelemalla lantiota tuossa pallon päällä. Ei oikein auttanut, mutta ei nyt niin kamalan pahakaan ollut.

Olin edellisenä päivänä leiponut hyydykekakkua ja meille oli tulossa äitini miehensä kanssa kakkukahville lauantaina, joten koristelin sitten vielä kakkua siinä päivällä. Iltapäivällä joskus yhden maissa vieraat tulivat ja keiteltiin siinä kahvit ja syötiin kakkua. Supistuksia tuli koko ajan melko säännöllisesti sen 10 minuutin välein. Muutama hieman pidempikin väli oli ja ajattelin, ettei tässä vielä välttämättä olla ihan hetkeen menossa minnekään. Vieraiden lähdettyä kelloteltiin edelleen supistuksia ja ruettiin laskemaan niiden kestoakin. Siinä vaiheessa supistuksia tuli edelleen n. 7-10 minuutin välein ja kestot olivat 45-60 sekunnin luokkaa. Mies rupesi jo puhelemaan, että kohta varmaan pitäisi lähteä näytille. Minä olin ihan, että katotaan nyt vielä tässä kotona ja mennään sitten vasta illemmalla. Pian supistukset alkoivat kuitenkin olemaan jo aika mojovan tuntuisia ja mies huolestui entisestään, että eikö jo mentäisi. Yritin makoilla sängyssä vielä ja jakelin sieltä miehelle ohjeita, mitä sairaalaan pitäisi vielä ottaa mukaan. Mies keräili kamppeita ja koiralle piti huolehtia omat juttunsa mukaan, kun oli menossa äidilleni hoitoon. Sängyssä ei ollut hyvä olla, joten siirryin takaisin keittiöön jumppapallon päälle. Jumppapallon päällä istuminen alkoi tuntumaan jo hieman hankalalta, koska aika kovaa painetta tuntui alapäässä. (tässä vaiheessa en tajunnut, että se oli vauvan pää, joka painoi lantiossa.) Päätettiin, että nyt lähdetään käymään siellä synnärillä, koska aloin jo olemaan suhteellisen kipeä, ja mies oli sitä mieltä, että mennään.  Ruoka ei ollut maistunut kunnolla koko päivänä, eikä kyllä oikeastaan ollut nälkäkään. Silti oli semmoinen olo, että pakko saada jotain suolaista syötävää päiväkahvien vastapainoksi. Mies teki meille leivät ja minä istuin edelleen jumppapallon päällä, puhisin ja söin ja söin ja puhisin. Syötiin leivät äkkiä nassuun ja sen jälkeen aloimme tekemään lähtöä. Kello oli tässä vaiheessa vajaa 16.00. Ajattiin äitini luokse ensin viemään koira ja sieltä pääsimme lähtemään 16.10 kohti sairaalaa.

Matkalla sairaalaan supistuksia tuli 10 minuutin välein ja kyllä ne selvästi aika ikäviltä tuntuivat. Kaikki töyssyt supistusten aikaan tuntuivat tosi pahoilta, mutta muuten autossa oli ihan hyvä istua takamuksen lämmitin täysillä koko matkan. Onneksi matkaa oli vain puolisen tuntia. Saavuimme synnärille ennen viittä ja siinä kohtaa tuntui supistuksissa olevan pieni tauko. Tai ainakin pääsin ihan hyvin kävelemään kamalan piiiiitkän käytävän synnyttäjien vastaanottoon. Vastaanotossa soitimme kelloa ja pian meitä tultiin hakemaan käytävästä. Sanoin vastaanottavalle kätilölle, että tämä haluaa syntyä nyt. Pääsimme heti käyrille huoneeseen. Kätilö viritteli anturit mahan ympärille ja kytki minut niihin laitteisiin, mistä näkee vauvan sydänkäyrän ja oman supistuskäyrän. Kätilö neuvoi miehelle, mistä näkee supistusten välien keston ja jätti sitten meidät hetkeksi siihen kahdestaan, koska hänellä oli toinenkin äiti siellä käyrillä. Supistuksia piirtyi käyrille tasaiseen tahtiin ja koneen lukemat pyörivät niiden aikana 30-35 välillä. Mies osasi hienosti tulkita käyrää ja osasi myös varoittaa minua, että kohta taas sattuu. Pystyin kuitenkin makaamaan kyljelläni sängyllä ihan hyvin, vaikka aika napakan tuntuisia supistukset jo olivatkin. Muistan sanoneeni miehelle, että ne koneen lukemat muuttuu pahimmillaan vielä tuonne 80-100 välille, että miltäköhän ne supistukset sitten oikein tuntuu.

Jossain hieman 17.00 jälkeen kätilö tuli takaisin ja tarkasti käyrät. Vauvan sydänkäyrässä olisi saanut olla enemmän vaihtelua, mutta supistuksia oli ihan kivasti piirtynyt käyrään. Muistaakseni kätilön mielestä niiden kesto olisi saanut olla hieman pidempi. Sitten olikin sisätutkimuksen vuoro ja mun piti kääntyä selälleen. Kätilö tarkasti tilanteen ja se mitä hän sanoi, oli pudottaa minut sängystä. Kanava hävinnyt kokonaan, pehmeät reunat jäljellä ja 3-4cm auki, kalvorakkula pullottaa. Oltiin kaikki vähän yllättyneitä tilanteesta. Itse en osannut sanoa, muuta kuin OHO! Eipä siinä sitten muuta, kun suoraan saliin vaan. Kätilö toi minulle sairaalan vaatteet päälle ja auttoi niiden pukemisessa ja pakkasi omat vaatteeni säilöön. Mies meni viemään tässä vaiheessa autoa parkkihalliin ja hakemaan autosta meidän sairaalakasseja.

Puoli kuuden aikaan päästiin sitten saliin. Siellä meitä oli vastassa yhdeltä tarkistuskerralta tuttu nuori kätilö ja nuori kätilöopiskelija. Olin todella ilahtunut siitä, että tämä Maija, oli meidän kätilönä. Olimme jo aikaisemmin kotona puhuneet miehen kanssa siitä, kuinka mukava se kätilö olikaan ja oltiin heti samalla aaltopituudella molemmat hänen kanssaan. Myös opiskelija osoittautui todella mukavaksi ja osaavaksi tapaukseksi. Salissa istuskelin keinutuolissa ja minulle viriteltiin taas käyrät paikoilleen. Esittelin omat synnytystoiveeni kätilölle ja juttelimme niistä. Hän totesi niiden olevan varsin realistiset ja olisin saanut mennä ammeeseen heti, mutta en halunnut sinne vielä… jos ollenkaan. Maija kysyi olinko saanut peräruisketta ja haluaisinko sen. En ollut sitä saanut ja kyllä halusin sen, koska olin kärsinyt ummetuksesta jo kauan ja halusin sillä koittaa helpottaa oloani. Eikä tarvitsisi sitten ponnistusvaiheessa pelätä paskovansa pöydälle. Minusta sen ruiskeen laitto ei ollut yhtään niin epämiellyttävää, kun olin kuvitellut. Ei se nyt mikään ihana kokemus ollut, mutta ainakin se helpotti oloa, vaikka jouduin käymään vessassa useamman kerran tyhjennyksellä eikä se pöntöllä istuminen supistusten aikana kovin kivaa ollutkaan.

18.30 olin 5cm auki. Vauvan sykkeet olivat aika korkealla (170-190) joten minulta mitattiin kuume. Lämpöä olikin pikkuisen 37.4 joten pääteltiin vauvan korkeiden sykkeiden johtuvan tuosta lämpöilystä. Koska halusin epiduraalin, niin minua alettiin jo valmistelemaan sitä varten ja tippa laitettiin valmiiksi toiseen käteen. Sitä kautta sain lääkettä, joka alensi lämpöä. Maija kävi tilaamassa anestesiälääkärin, joka valitettavasti oli kiinni toisessa toimenpiteessä ja sain kuulla, että joutuisin odottelemaan epiduraalin saamista. Kukaan ei tässä vaiheessa tiennyt, kuinka kauan. Supistuksia tuli kolmen minuutin välein ja olo alkoi olla jo aavistuksen tuskainen. Paras oli vain maata sängyllä kyljellään miehen ja Elinan hieroessa selkää. Lämpöpusseja kokeiltiin myös, muttei niistä juurikaan apua ollut. Hieronnastakaan ei varsinaista apua ollut, mutta kosketus jotenkin rauhoitti mieltä ja tuntui muutenkin ihan mukavalta. Koitin vaan pysyä mahdollisimman rentona ja rauhallisena ja hengitellä supistuksia pois. Sain jatkuvasti kehuja kätilöiltä, kuinka reipas ja rauhallinen olin, vaikka selvästi aloin jo olla kipeä. 19.00 olin 6cm auki. Tässä vaiheessa päätettiin tilata gynekologi laittamaan kohdunkaulan puudute, mutta sitä ennen vauvan päästä otettaisiin mikroverinäytteet korkean sykkeen vuoksi. Gynekologi puhkaisi kalvot 19.45 ja vauvan päähän laitettiin pinni. Tämä vaihe oli kaikista inhottavin, koska jouduin makaamaan selälläni jalat levällään, jotta gynekologi sai kaikki tarvittavat toimenpiteet tehtyä ja supistuksia tuli edelleen n. 3 minuutin välein ja ne tuntuivat jo tosi inhottavilta. Taisin tässä kohtaa jo olla sitä mieltä, että en kohta enää jaksa ja kyselin sen epiduraalin perään. Maija oli käynyt jo useampaankin kertaan sitä pyytelemässä, mutta eihän sille mitään voinut, kun anestesialääkäri oli edelleen varattuna.

20.00 olin sitten 7,5cm auki ja päätettiin laittaa kohdunkaulan puudute siinä samalla, kun gynekologi oli paikalla. Puudutteen laitto ei tuntunut oikeastaan miltään, mutta ei se kyllä tehonnutkaan ollenkaan. Samaan syssyyn laitettiin sokerilientä tipan kautta tippumaan, koska en ollut koko päivänä kunnolla syönyt mitään. Muutaman supistuksen ajan kerkesin kuulostelemaan tuntemuksia puudutteen laiton jälkeen, kun vihdoista viimein 20.30 pelastava enkelini anestesialääkäri saapui paikalle. Tähän asti olin pärjännyt juuri ja juuri ilman mitään muita kivunlievityksiä. Heti alussa tein selväksi, että en halua ilokaasua kokeilla ja sitä ei minulle sitten tyrkytettykään. Jossain vaiheessa Maija kyllä kerran kysyi, että haluanko kokeilla, mutta kieltäydyin siitä silloinkin. Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään, vaikka toki tunsin pientä painetta selässä. Puudutteen laiton jälkeen taisin tuntea vielä pari supistusta ja sen jälkeen kaikki kivut olivat tiessään. Ah, mikä taivas ja helpotus. Sain vihdoin ottaa ihan rennosti sängyllä ja keskittyä vain rentoutumaan. Vauvan sykkeetkin alkoivat tasaantua normaalille tasolle eikä verikokeissakaan ollut mitään poikkeavaa. Ilmeisesti korkea syke oli vain johtunut minun lämpöilystä, johon auttoi se tipan kautta saamani lääke.

Kätilöillä alkoi olla vuoronvaihto lähellä ja 21.15 olin 8cm auki. Jossain vaiheessa minut myös katetroitiin, koska en saanut enää nousta vessaan epiduraalin laiton jälkeen. Katetrointikaan ei tuntunut oikeastaan ollenkaan, ainoastaan vessahätä hävisi. Anestesialääkäri kävi vielä kyselemässä vointia ja jalkojen tuntoa. Jaloissa pelasi tunto oikein hyvin koko ajan. 21.30 sain kipupumpun, jonka kautta puudutetta tippui koko ajan tasaiseen tahtiin.

22.00 vaihtui kätilö. Uusi kätilö vaikutti ensin todella viralliselta ja hieman vanhanaikaiselta täti-ihmiseltä. Juteltiin hänenkin kanssaan hieman toiveistani ja synnytyksen kulusta siihen asti. Inkeri osoittautui napakaksi ja asiansa osaavaksi kätilöksi ja tulimme ihan hyvin juttuun hänenkin kanssaan. Koska minulla ei ollut mitään kipuja, vain painetta alapäässä, saimme miehen kanssa jäädä kahdestaan odottelemaan avautumista. Inkeri meinasi, että siinä saattaa vielä hyvinkin kestää pari tuntia ja käski ottamaan rauhallisesti. Juttelimme miehen kanssa niitä näitä ja hilkulla oli nukahtaminenkin. Pian alkoi kuitenkin paineen tunne olla jo hitusen enemmän epämukavaa ja jouduin supistusten aikana keskittymään tuon paineen tunteen hallitsemiseen. Kovin kauaa ei mennyt, kun alkoi jo tuntumaan ponnistamisen tarvetta. Tuo ponnistuksen tarve yllätti minut ihan sata-nolla. Niin voimakasta se oli, enkä pystynyt estämään kroppaani ponnistamasta. Miehelle sanoinkin, että välillä tulee semmoinen olo, että kroppa vaan ihan itsestään ponnistaa eikä sitä pysty estämään. Tässä vaiheessa mies sitten auttoi minut toiselle kyljelleni sänkyyn. Hetken aikaa mietiskelimme, että pitäisikö soittaa kelloa, että kätilö tulisi paikalle, vai odotettaisiinko rauhassa vielä. Pelkäsin ponnistavani liian aikaisin, koska en pystynyt kroppaani estämäänkään, joten soitin kätilön paikalle. Kerroin hänelle, että ponnistuttaa ja sitten tarkistettiin kohdunsuun tilanne. Inkeri totesi, ettei ole ihmekään jos ponnistuttaa, tämä on täysin auki. Kello oli tässä vaiheessa 22.45. Ei siinä avautumisessa sitten mennytkään niin kamalan kauaa.

Ponnistamisen aloitin ensin harjoittelemalla kyljelläni ihan omaan tahtiin. Ohjeeksi sain vetää keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistaa niin kauan, kun jaksaisin, sitten nopeasti uudestaan keuhkot täyteen ilmaa ja uusi pitkä ponnistus. Sain ponnistella ihan omaan tahtiini kyljellään sängyllä. Tässä vaiheessa muistan huokailleeni ja tuskailleeni, että stiisus mitä hommaa, en ikinä kykene tähän. Mies ja Inkeri kannustivat koko ajan ja kertoivat, että ihan taatusti kykenen ja enhän minä muutakaan voinut, kun ponnistaa. Kroppa ponnisti ihan itsestään, ei sitä ponnistamisen tarvetta vaan kyennyt millään ohittamaankaan.

23.00 laitettiin omien supistusten lisäksi oksitosiinitippa voimistamaan loppuja supistuksia. Tässä vaiheessa käännyin puoli-istuvaan asentoon ja epiduraalitippa otettiin pois. Sain uusia ohjeita ponnistukseen. Piti ottaa jaloista polvien takaa kiinni, vetää keuhkot täyteen ilmaa, leuka rintaan ja ponnistaa kuin suurta kakkaa ponnistaisi. Inkeri kannusti tosi hyvin ja neuvoi hengityksessä ja asennossa. Mies piteli kylmää pyyhettä otsallani ja auttoi pitämällä kättä pääni takana aina ponnistuksen aikana. Tuossa asennossa oli yllättävän hyvä ponnistella, kun sängyn pääty oli nostettu tarpeeksi pystyyn. Minun olisi pitänyt jaksaa ponnistaa kolme kertaa yhden supistuksen aikana, mutta en millään jaksanut ja sitten ponnistamisen tarvekin kerkesi aina loppua ennen, kun olin saanut uudestaan ilmaa keuhkoihin. Väliliha puudutettiin ennen vauvan pään syntymistä ja Inkeri leikkasi myös välilihan. Välilihan leikkaamista en huomannut ollenkaan. Kuulin kyllä, että kätilö jotain välineitään kilisytteli, mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Alun perin olin toivonut, ettei välilihaa leikattaisi muuta, kun pakon edessä. Mutta siis, kun en sen leikkaamista huomannut, ei se myöskään minua häirinnyt. Jatkoin vain kiltisti ponnistamista ja pian Inkeri sanoikin, että vauvan pää syntyi juuri, henkäise hetki. En tuntenut pään syntymistä ollenkaan, mikä tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna varsin kummalliselta. Ilmeisesti puudutteet toimivat tosi hyvin. Pään syntymän jälkeen piti vielä jaksaa ponnistaa hartiat ulos. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja ponnistin kaikin voimin. En oikeastaan ehtinyt edes kunnolla ponnistaa loppuun saakka, kun kätilö käski lopettaa ponnistamisen. Tunsin kuinka vauva vain solahti ulos, ihanaa pieni poikamme oli vihdoin syntynyt. En kerennyt kysymään, onko vauva kunnossa, kun poju jo parkaisi ensimmäisen kerran ja pienen kuivauksen jälkeen sain hänet heti syliini.

Voi sitä tunnetta, siinä hän nyt on, meidän kauan toivomamme pieni poika. Olo oli helpottunut ja onnellinen ja myös liikuttunut, varsinkin sen jälkeen kun huomasin miehen liikutuksen. Saimme rauhassa ihastella pikkuista ja minulta kyseltiin, haluaisinko hänet heti paidan alle vai, vasta pesun jälkeen. Poika laitettiin heti hetkeksi paitani alle lämpimään ja sen jälkeen mies pääsisi häntä kylvettämään ja punnitsemaan. Inkeri alkoi valmistella minua paikkausoperaatioon ja mies lähti toisen kätilön kanssa vauvaa hoitamaan. Salissa ei ollut toimivaa vaakaa, joten he menivät jonnekin toiseen huoneeseen vauvaa punnitsemaan. Jännityksellä jäin odottamaan tietoja pikkumiehen mitoista.

Kyselin Inkeriltä tuliko pahoja taisteluvaurioita, ja hän siinä vaiheessa kertoi leikanneensa välilihan. Olisi kuulemma muuten revennyt ja ponnistusvaihekin olisi saattanut kestää vielä puolisen tuntia kauemmin. Vauvalla oli ollut napanuorakin kerran kaulan ympäri, joten ihan hyvä vaan, että väliliha leikattiin. Sain hyvät puudutukset vielä ennen tikkien laittoa. Tikkien laittaminen kesti jonkin aikaa, kun niitä kolmeen kerrokseen tuli, mutta ei sekään pahemmin sattunut puudutuksen ansiosta. Muita vaurioita ei tullut. Vain ihan pienen pieni nirhauma toiselle puolelle häpyhuuleen. Jossain vaiheessa mies tuli takaisin ja saimme Inkerin kanssa arvailla vauvan painoa. Inkeri veikkasi 4010g ja minä 4200g. Molemmat veikkasimme pieleen. Vauva painoi 3900g ja mittaa oli 52,5cm. Juuri sopivan kokoinen pikkumies meille.

Paikkauksen jälkeen sain mennä suihkuun, jos vaan pystyisin. Olo oli kieltämättä hieman heikko, mutta sain käytyä ihan itse suihkussa sen verran, että huuhtelin itseni ja sain puhtaat vaatteet päälleni. Tämän jälkeen saimme syötävää miehen kanssa. Nälkä olikin jo hirmuinen, kun ei koko päivänä ollut kunnolla ruoka maistunut ja synnytyksen aikana join vain mehua.

Sitten pitikin alkaa keräilemään tavaroita ja valmistautumaan osastolle lähtöön. Sinne pääsin oikein pyörätuoli kyydillä vauva sylissä. Mies kipitti kaikkien kassiemme kanssa perässä pitkän matkan, kun osasto oli evakossa jossain huitsin kuikassa. Mies ei saanut tulla osaston aulaa pidemmälle, vaan hänet passitettiin nukkumaan. Minut ja vauva kärrättiin huoneeseen odottelemaan yöhoitajaa, jonka kanssa saisin käydä läpi osaston toimintaa ja sopia vauvan hoidosta.

Kaiken kaikkiaan synnytys meni oikein hienosti ja minulle jäi siitä todella hyvä ja positiivinen mieli. Kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta onneksi olin avoimin mielin liikenteessä. Tekisin sen kaiken uudestaan ihan koska vaan. Ja palkinto kaikesta 9kk kärsimyksestä, odotuksesta ja synnytyksestä on kyllä maailman ihanin <3